Kaatumisvaara...

Tuntuu että kaikki vaan kaatuu päälle.

On ollut niin montaa rautaa tulessa, että saan jatkuvasti muistutuksia miljoonista eri paikoista miljoonista eri asioista, jotka olen unohtanut hoitaa.

"Hei. Yhdistyksenne ei ole hakenut avustusta, eräpäivä meni kuukausi sitten."

"Moi, arviointilomake piti palauttaa eilen, viittiks?"

"Tehtävien viimeinen palautuspäivähän on huomenna. Noh, voin antaa kuitenkin sinulle hieman lisäaikaa..."

"Palautathan valmiin opinnäytetyösi toukokuun loppuun mennessä minulle tarkastettavaksi?"

Apua.

Apua.

A - pu - a!

Mä en PYSTY tähän! Mä en osaa. Enkä halua! Enkä JAKSA.

Pitäisi olla niin onnellinen ja iloinen kun on kesä ja loma, kivoja juhlia ja matkoja tulossa ja helluntaiheilakin hankittuna ja ihku ilma jeejee, mutta musta vaan tuntuu etten haluakkaan tätä kaikkea.

Ja rupean päivä päivältä oikeasti tajuamaan, että tulee kesä, enkä tiedä miten sen viettäisin, kun ei ole enää sitä toista ihmistä. Sitä yhtä kirottua ihmistä. Ja kun ajattelen, etten enää ikinä lähde hänen kanssaan ex-tempore mökille, en enää ikinä vietä grillibileitä yhteisten ystäviemme kanssa, enkä enää ikinä kuule hänen suustaan kauniita sanoja aurinkoa ottaessamme, en tiedä miten päin olisin. Kun vielä lisään tähän ajatuksen siitä, että joku toinen nainen nauttii näistä eduista hänen kanssaan, peli on suhteellisen selvä.

Ehkä tää helpottaisi, kun voisi edes hetken vaan olla, ja vaikka nukkua. En ole kohta viikkoon nukkunutkaan, kun en voi lopettaa esseiden näpyttelemistä ennen kun sammun väkisin tai kello on 5 aamulla. Enkä voi nukkua pitkään, koska on ehdittävä tekemään asioiden eteen jotain ennen kun on seuraava meno tiedossa.. Ja ellei ole, niin herää säpsähtäen siihen, että on unohtanut hoitaa jonkin asian. Taas vaihteeksi.

Haluaisin vaan levähtää..

 Jos mulla olisi sydän, huutaisin sinua

Jos mulla olisi sydän, kuolisin tähän.