Tekstaridraama.

Aarg! On muuten ehkä maailman eniten kauheaa (melkein ainakin) joutua tekstaamaan ex-miesystävälleen. Hiukan valu hiki pitkin kylkiä kun odotti kauhulla vastausta. Onneksi vastasi kuitenkin ihan asiallisesti, niin mäntti vastaa, kun sille huutaa. En suinkaan ihan huvikseni kuulumisia kysellyt vaan oli ihan oikeaa asiaa yhteisestä mokkulastamme (pitkä tarina, pääsen tosta kesällä eroon sentään!) enkä kyllä turhia leperellytkään viestissäni. Kuinka kauheaa olisi, jos olisi enemmänkin yhteistä omaistuutta exänsä kanssa? Esim. kämppä tai lapset?! Hyrr.

Tai no, minun on tekstattava sinulle.

Aika pimeetähän tää on, ettei voi olla missään tekemisissä ex-avopuolisonsa kanssa. Lapsellista. Sen ihmisen pelkkä ajatteleminenkin vaan sattuu niin paljon, ettei voi, ei pysty. Enkä halua! En halua kysellä häneltä, meneekö hänellä nyt hyvin vai todella hyvin kun on päässyt minusta eroon, ja ovatko he nyt menossa uuden vaimokkeen kanssa naimisiin heti vai hetken päästä. Eikä onneksi tarvitse kysyä.

Kaikista eniten perseestä on muuten se, kun ystäväsi on edelleen exäsi Facebook-kaveri, ja näin ollen ystäväsi tietää exästäsi asioita, joita sinä et tiedä. Ystävä on hienovarainen, eikä kerro näistä em. asioista sinulle kuin kysyttäessä, etkä tietenkään kysy, kun et kestäisi kuulla niitä. Sitten kun selität jotain rakentamaasi teoriaa siitä, miten päin metsää exäsi elämä menee ilman sinua, ystäväsi ilmeestä näet, että oikeastaan ainoa, jonka elämä menee täysin metsään on sinun, koska olet tuhlannut energiaasi teoriaan, joka ei ei vastaa todellakaan millään tasolla todellisuutta, ja jonkalaisen miettimiseen exäsi ei enää tuhlaisia sekunttiakaan.

Hetkiä, joina ymmärrän pariskuntia, jotka päättävät erotessaan kuka on kenenkin kaveri, eivätkä jätä yhteisiä kavereita.

Sen ihmisen nimen kuuleminen saa edelleen kyyneleet silmiin ja sydämen kasaan, enkä edes tiedä miksi. Miksi näin on? Ei minua kuitenkaan ole kylmästi päivästä toiseen jätetty, vaan ero oli yhdessä pitkään mietitty päätös. Vaikka loppujen lopuksihan homma ei mennyt ihan niin nätisti kun mitä sen piti, mutta kuitenkin, mikään ei tullut yllätyksenä. 

Ehkä nyt on vielä tämmöisen aika ja tunteet tasaantuvat ajan myötä. Toivon mukaan, hulluksihan tässä muuten vielä tulee. Välillä on olo, että vihaan sitä tyyppiä sydämeni pohjasta, toisinaan taas tunnen suurta kiitollisuutta kaikesta mitä hänen kanssaan oleminen minulle antoi, ja hetken kuluttua olen surun murtama kun en pystynyt parempaan suhteessamme. Uusi vaimokekin herättää mitä mielenkiintoisempia tunteita ja ajatuksia, voin vain kertoa! Ihmismieli voi tuntea vaikka mitä täysin tuntematonta ihmistä kohtaan, aina oppii uutta..

Mut hei! Pääasia kuitenkin, ettei ex-miehen aiheuttamat tunnepurkaukset ole mitään siihen verrattuna, mitä uusi ihastusmies saa minut ajattelemaan! :') <3 Ollaan muuten tapaamisvälin puolessavälissä aikalailla, 2,5 viikkoa siitä kun olin siellä ja 2,5 viikkoa siihen että hän tulee tänne, jaiiks!