Pahoista pojista.

Luin tossa lehdestä jutun näistä suomalaisista tavallisista naisista, jotka ovat ryhtyneet kirjekavereiksi amerikkalaisille vangeille ja rakastuneet. Jutun kyljessä on toinen aiheeseen liittyvä teksti: Miksi naiset rakastuvat renttuihin?

Jutussa psykiatrisen vankilan erikoislääkäri kertoo, että vankia lähestyvä nainen voi olla esimerkiksi niin heikossa tilanteessa, että haluaa liittoutua ison pahan miehen kanssa. Naisia voi myös kiehtoa itse pahuus, tai sitten nainen unelmoi, että voisi kesyttää rikollismiehestä uskollisen kumppanin itselleen.

Niin.. Mikä niissä pahoissa pojissa oikein viehättää?

Johtuuko tämä ilmiö ihan puhtaasti biologisista tekijöistä, eli siitä, että naisella on luonnostaan oltava jokin suojelu- ja pelastusvaisto, jotta hommat täällä maan päällä toimivat? Vai kulttuuriperinnöllisestä seikasta, eli siitä että naiset on kautta aikain kasvatettu pelastajien ja kaikkea sietävien vaimojen rooleihin? Onko tässä kaikessa edes kyse toisen ihmisen pelastamisesta? Vai esimerkiksi enemmänkin itsetuhoisesta käytöksestä, itsensä asettamisesta riskivyöhykkeelle? Siitä, että naista, joka on kokenut kovia arvostetaan enemmän yhteiskunnassamme? Voihan tässä olla kyseessä ihan puhdas sattumakin. Ainakin teoriassa. Tai laskuopillinen tosiasia, jonka mukaan renttuja miehiä vaan on niin paljon enemmän kuin tuhmia tyttöjä. (Mistä se taas kertoo..?) Tai kenties näiden kaikkien yhdistelmästä?

Vai onko liikkeellä väärä tietoa? Voiko olla, että miehet rakastuvat yhtälailla renttuihin naisiin, mutta asiasta ei vaan tehdä yhtä suurta numeroa? Miksei tehdä?

Hmm...

Olen itse juuri sellainen nainen, joka väittää ympärilleen, ettei voi sietää lainrikkojia ja huonosti käyttäytyviä miehiä, mutta huonosti käyttäytyvän lainrikkojan astellessa eteen on aivan myyty.

Enkä käsitä, miksi.

Ystäväni sanoo asian johtuvan siitä, että minulla on pikkusisaruksia ja olen sen myötä kasvanut äidilliseksi hahmoksi, jonka elämäntehtävä on pelastaa muun muassa kaikki. En kuitenkaan ainakaan myönnä sääliväni näitä renttumiehiä ja ajattelevani, että pelastan heidät rikolliselta tai muuten vain holtittomalta elämältä. Ehkä minua kiehtoo enemmän itse pahuus. Ehkä tämä johtuu siitä, että sen tyyppinen pahuus, jota tässä nyt tarkoitetaan, on niin kaukana minusta ja minun arvoistani. Huomaan kyllä, että minua kiinnostaa, miksi juuri jokin ihminen toimii tietyllä tavalla, mikä on ajanut hänet rikollisiin puuhiin. Yllätän itseni päättelemässä, että tuolta ihmiseltä puuttuu nainen, johon hän voisi rakastua tulisesta ja näin ollen lopettaa epäilyttävät touhunsa. Onpas alitajuntani naiivi, hyi.

Voiko muuten edes sanoa, että jokin olisi ajanut esimerkiksi rikollisen johonkin tilanteeseen? Onko rikollinen tai muulla tavalla renttumainen elämäntapa vähemmän oikeanlainen kuin minun tapani elää? Kuka määrittelee, mikä on oikea tapa elää? Lainsäädäntö ja viranomaiset ovat tietenkin yhden sortin vastaus, mutta lainsäädännönkin on säätänyt loppuviimein saman arvoinen ihminen kuin hän, joka lakipykäliä rikkoo. Kinkkisiä juttuja muuten, kun oikein rupeaa pienessä päässään pohtimaan.

Ja hei, viimeinen kysymys vielä! Mikä tekee miehestä pahan pojan? Rikolliset teot, huono käytös vai kenties renttumainen elämäntapa ja epäsiisti asunto? Mitä muuten on renttumainen elämäntapa?

Kuva 1

Kuva 2

Kuva 3

Kuva 4